Kaikki alkoi yllättäen. Psykiatrisessa hoitolaitoksessa, jossa potilaat ovat ympäri vuorokauden valvonnassa, havaittiin ensimmäinen raskaus. Henkilökunta piti sitä poikkeuksena – harvinaisena tapauksena, mahdollisena virheenä potilastiedoissa. Pian kuitenkin kävi selväksi, että tämä oli vasta alkua.
Raskauksia alkoi ilmaantua yksi toisensa jälkeen. Ensin yksi potilas, sitten toinen ja kolmas – kaikki diagnooseiltaan sellaisia, ettei heiltä odotettu äidillistä vastuuntuntoa. He olivat sulkeutuneita, varautuneita, eivätkä halunneet puhua siitä, miten näin oli käynyt. Valvontakamerat, käyntikirjat ja henkilökunnan raportit eivät kuitenkaan paljastaneet sääntöjen rikkomista.
Jokainen uusi raskaus herätti yhä enemmän huhuja ja huolta. Henkilökuntaa kuulusteltiin, tehtiin sisäisiä tarkastuksia ja psykologisia arvioita. Eräs työntekijä joutui väliaikaiseen epäilyksen alaiseksi, mutta hänet vapautettiin täysin: hän oli ollut lomalla kyseisenä aikana, ja kaikki liikkeet oli dokumentoitu.
Sillä välin muut potilaat alkoivat antaa huolestuttavia vihjeitä. Keskusteluissa kuului yhä useammin puhetta ”salaisista yöllisistä kävelyistä”, ”puutarhasta, jota kukaan ei valvo” ja ”kohtauksista kuin ennen vanhaan”. Aluksi nämä ohitettiin potilaiden harhoina, mutta toistuvat yksityiskohdat saivat lääkäreiden epäilemään.
Sitten lääkäreiden oli pakko asentaa kamera saadakseen selville, mitä tapahtuu – ja he järkyttyivät näkemästään.
Yöllä, kun osasto oli hiljainen, potilaat hiipivät hiljaa yksitellen vanhaan huoneeseen. He liikkuivat hitaasti, kuin hypnoosissa, ilman sanoja tai katsetta toisiinsa. He odottivat.
Sitten ilmastointikanavasta ilmestyi mies.
Hänen kasvonsa eivät näkyneet, mutta liikkeistä näkyi, että hän tunsi paikat kuin omat taskunsa. Hän liikkui äänettömästi ja itsevarmasti. Naiset lähestyivät häntä vapaaehtoisesti, ilman pelkoa tai vastarintaa. Heidän silmänsä olivat tyhjät, ilmeet ilmeettömät. Ikään kuin he olisivat olleet hypnoosissa.
Miehen vierailut olivat lyhyitä ja aina samanlaisia. Sitten hän katosi takaisin kanavaan. Naiset palasivat huoneisiinsa kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Video annettiin poliisille, joka aloitti laajan tutkinnan. Kanava suljettiin, ja klinikka suljettiin.
Mies löydettiin ja pidätettiin.
Hän oli entinen potilas, joka oli vapautettu vuosia aiemmin vakaana. Todellisuudessa hän ei koskaan ollut lähtenyt klinikalta. Hän oli elänyt lähellä metsissä, elättäytyen varastetuilla tarvikkeilla ja jätteillä. Hänellä oli erityinen kyky: hän pystyi hallitsemaan muiden mieliä.
Lääkäreiden huomio oli jo aiemmin kiinnittynyt hänen vaikutukseensa muihin potilaisiin – hän sai koko huoneen hiljenemään, sai ihmiset itkemään tai nauramaan käskystä. Silloin tätä pidettiin oireena hänen sairaudestaan, mutta näin ei ollut.
Hän ei ollut sairas.
Hän oli jotain muuta.
Potilaat siirrettiin uusiin laitoksiin, ja klinikka puhdistettiin – tai niin he ainakin luulivat.
Mutta jotain vielä pahempaa jäi.
Naiset eivät lakanneet odottamasta häntä.
Uusissa laitoksissa he jatkoivat outoa käyttäytymistä: he tuijottivat tyhjyyteen, kuiskailivat pimeään ja hymyilivät ilman syytä. Kuudes nainen tuli raskaaksi. Sitten seitsemäs.
Toisessa laitoksessa kamera tallensi naisen kuiskaavan yöllä:
”Hän on yhä täällä meidän kanssamme. Te ette vain enää näe häntä.”
Hän ei ollut vain mies.
Hän oli jotain enemmän.
Jotain, joka oli tullut sisään seinien läpi.
Ja joka ei koskaan lähtenyt pois.
Отправить ответ