Kaikki alkoi aivan tavallisena sunnuntaipäivänä. Sade ropisi ikkunaan, ja pieni suomalainen perhe vietti rauhallista iltapäivää kotona. Äiti, nimeltään Sari, päätti ottaa muutaman valokuvan viisivuotiaasta pojastaan Aksusta, joka rakensi palikoista linnaa olohuoneen lattialla.
Sari napsaisi useita kuvia puhelimellaan – kuten niin moni meistä tekee. Kuvissa ei aluksi näyttänyt olevan mitään erikoista. Lapsi hymyili, taustalla näkyi tuttuja huonekaluja, ja kaikki vaikutti täysin normaalilta. Mutta illalla, kun Sari istui sohvalla ja selaili kuvia tarkemmin, jokin yhdessä kuvassa sai hänet pysähtymään.
Kuvassa Aksu istui selin seinään, mutta seinän varjossa… oli jotain. Jotain, joka ei kuulunut siihen. Sari ensin luuli, että kyseessä oli valon ja varjon leikki. Mutta mitä enemmän hän tuijotti, sitä vähemmän hän oli varma. Tumman varjon keskellä näkyi hahmo – ei selkeästi, mutta tarpeeksi, että se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää.
Sari yritti selittää näkemäänsä järjellä. Ehkä heijastus? Ehkä jokin esine sattui juuri oikeaan kulmaan? Hän nousi, meni katsomaan paikkaa, jossa kuva oli otettu. Siellä ei ollut mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa vastaavan varjon. Seinä oli paljas. Ei koristeita. Ei valoja. Ei esineitä.
Mutta se ei ollut vielä pahinta.
Seuraavana yönä Sari heräsi ääneen. Hän oli varma, että joku liikkui olohuoneessa. Hän hiipi varovasti katsomaan – mutta huone oli tyhjä. Tai niin hän ensin luuli. Aamulla, kun hän avasi verhot, hän huomasi, että yksi Aksun leluista – vanha nalle, jota poika ei ollut käyttänyt viikkoihin – oli siirretty keskelle huonetta. Ja sen pää oli käännetty ikkunaan päin.
Sari ei ollut enää varma, mitä oli tapahtumassa. Hän päätti puhua asiasta miehelleen, joka aluksi nauroi ja sanoi, että Sari kuvitteli liikoja. Mutta kun hänelle näytettiin kuva ja varjo sen taustalla, hänen ilmeensä muuttui.
”Tuo ei ole varjo,” hän sanoi hiljaa. ”Se näyttää… joltakin ihmiseltä.”
Pariskunta päätti asentaa valvontakameran olohuoneeseen. Ensimmäisenä yönä kamera ei tallentanut mitään poikkeavaa. Toisena yönä – jotain tapahtui. Noin klo 03.17 kamera rekisteröi pienen liikkeen. Kuvassa näkyi, kuinka lelukori liikkuu muutaman sentin. Sitten taas hiljaisuus.
Kolmantena yönä kamera tallensi jotain, mitä Sari ei pysty vieläkään katsomaan ilman että kädet tärisevät. Kuvassa näkyy, kuinka pimeyden keskellä jokin liikkuu nurkassa. Ei selkeä hahmo, mutta tumma, ihmisen muotoinen varjo. Se ilmestyy sekunniksi ja katoaa sitten.
Sari otti yhteyttä asiantuntijaan, joka tutkii paranormaaleja ilmiöitä. Tämä kävi talossa, tutki kuvat ja videot, ja lopulta sanoi yksiselitteisesti:
”Teillä on täällä energiaa, joka ei ole teidän. Joku tai jokin on kiintynyt tähän paikkaan. Tai ehkä… teihin.”
Talon historia tarkistettiin. Kävi ilmi, että 1980-luvulla samassa asunnossa oli tapahtunut tragedia: mies oli menehtynyt äkillisesti, eikä hänen kuolemaansa koskaan täysin selvitetty. Hänen huoneensa oli – arvasitte oikein – nykyinen olohuone.
Sari ja hänen perheensä muuttivat pois kahden viikon kuluessa. Mutta kuva… se yksi kuva, se jäi. Sari on sanonut, ettei enää koskaan katso kuvia tarkasti ennen nukkumaanmenoa. Hän ei enää koskaan halua nähdä ”sitä” uudestaan.
Tarinassa on vielä yksi yksityiskohta. Kuvassa oleva varjo ei ollut vain hahmo. Kun kuvaa suurennettiin ja kirkastettiin, sen keskeltä näkyi jotain, mikä muistutti kasvoja.
Ja ne kasvot… katsoivat suoraan kameraan.
Отправить ответ